Suomessa tavataan yleisesti viittä lepakkolajia; pohjanlepakko, vesisiippa, viiksisiippa, isoviiksisiippa ja korvayökkö. Nämä lajit myös lisääntyvät säännöllisesti Suomessa. Pikkulepakkoakin on tavattu viime vuosina aiempaa enemmän etenkin rannikkoseuduilla. Myös pikkulepakko lisääntyy harvinaisena meillä. Muut lajit ovat harvalukuisempia tai satunnaisia vierailijoita.
Pohjanlepakko (Eptesicus nilsonii)
Pohjanlepakko on Suomen runsaslukuisimpia ja laajimmalle levinneitä lepakkolajeja, jota tavataan säännöllisesti maan etelärannikolta Lapin eteläosiin asti. Pohjanlepakko on perusväriltään tumma – naama ja lenninräpylät ovat ruskeanmustia ja turkkikin mustanpuhuva. Selän karvojen kärjet ovat kullankeltaiset, ja kaulalla on kellertävä alue. Pohjanlepakko on vahva lentäjä, joka suosii melko avaria maisemia. Se ei yleensä puikkelehdi lehvästössä vaan lentelee mieluusti pihoissa tai teiden varsilla, jopa kaupunkimaisemassa katulampun valossa. Pohjanlepakko lentää melko korkealla, 5 – 10 metrin korkeudessa. Päiväpiilokseen pohjanlepakko kelpuuttaa erityisesti rakennukset. Talvea se viettää usein yksin tai muutaman lajitoverin seurassa varsin viileissä oloissa kellarissa tai muussa sopivassa paikassa.
Korvayökkö (Plecotus auritus)
Korvayökkö on ulkonäöltään helppo määrittää suurten korviensa perusteella. Korvat ovat todella pitkät, noin puolet eläimen ruumiin pituudesta. Korvayökön levinneisyys ja elinympäristövaatimukset tunnetaan melko huonosti. Pääsääntöisesti laji kuitenkin suosii kulttuurivaikutteisia maatalousympäristöjä ja maatalous- ja metsäalueiden muodostamia mosaiikkeja. Korvayökkö on lajina huomattavan hiljainen muihin suomalaisiin lepakkolajeihin verrattuna eikä lajia ole aina mahdollista kuulla detektorilla. Ajoittain korvayökkö käyttää kuitenkin myös voimakkaampia kaikuluotausääniä, jotka on mahdollista kuulla detektorilla. Pulssit ovat kaksiosaisia ja niiden voimakkaimmat osuudet sijoittuvat noin 18-25 kHz ja 35-45 kHz taajuusalueelle.
Korvayökön päiväpiilon voi löytää rakennuksista, esimerkiksi tunnetaan vanhojen kirkkojen katonrajassa asustelevia yhdyskuntia. Levossa ollessaan korvayökkö pitää pitkiä korviaan supussa kainalossaan, jolloin tragukset eli korvankannet näyttävät korvalehdiltä ja lajin voi vahingossa määrittää väärin. Pohjoisimmillaan korvayökkö on havaittu Kokkolan tasolta.
Viiksisiippa (Myotis mystacinus) ja isoviiksisiippa (Myotis brandtii)
Viiksi- ja isoviiksisiippa ovat morfologialtaan samankaltaisia lajeja, eikä niiden määrittäminen ole käytännössä mahdollista ilman lepakon pyydystämistä. Molemmat viiksisiippalajit ovat metsäisten elinympäristöjen lajeja, jotka välttelevät avoimia alueita kesän valoisina öinä. Viiksi- ja isoviiksisiipan kaikuluotausäänet muistuttavat voimakkaasti vesisiippa niiden ollessa kuitenkin vesisiippa suorempia ja niiden noustessa usein yli 100 kHz. Myös viiksisiippojen kohdalla havaintopaikka yhdistettynä havaittuihin kaikuluotausääniin voi helpottaa lajinmääritystä. Luotettavin ulkoisiin tuntomerkkeihin perustuva määrittäminen tapahtuu hampaiden eroavuuksien avulla, mutta kokenut määrittäjä voi arvata lajin hyvällä menestyksellä naaman seudun värityksen perusteella.
Vesisiippa (Myotis daubentonii)
Vesisiippa on pohjanlepakon ohella Suomen yleisimpiä lepakkolajeja, jota tavataan erityisesti vesistöjen läheisyydessä aina Pohjois-Pohjanmaalle asti. Lapissa lajia esiintyy harvakseltaan, mutta levinneisyys tunnetaan siellä huonosti.
Vesisiipan turkki on ruskea ja vatsapuoli on harmahtava. Pohjanlepakosta vesisiipan ja muutkin siipat erottaa esimerkiksi korvien avulla. Siippalajeilla korvat ja korvankansi (korvan tyvellä oleva ihokappale) ovat pitkulaiset, pohjanlepakolla pyöreähköt. Vesisiippa viettää päivää usein puunkolossa, missä voi olla usean kymmenen naaraan muodostama lisääntymisyhdyskunta. Piiloiksi kelpaavat myös siltojen rakenteet ja lepakonpöntöt. Talvella vesisiippa viihtyy kosteissa luolissa useiden lajitovereiden seurassa.
Pikkulepakko (Pipistrellus nathusii)
Pikkulepakko on muuttava laji, jonka lisääntymispaikkoja tunnetaan nykyisin lähinnä Suomen etelä- ja lounaisrannikolta. Erityisesti loppukesällä sekä syksyn muuttoaikana pikkulepakkoa tavataan kuitenkin myös huomattavasti laajemmalla alueella ja lajista on olemassa havaintoja aina Oulua myöten. Viimevuosina on saatu viitteitä myös siitä, että pikkulepakko voisi talvehtia Suomessa.
Pikkulepakko on lajina helppo määrittää sen käyttämistä kaikuluotausäänistä. Pikkulepakon pulssit muistuttavat Suomessa yleisistä lajeista pohjanlepakkoa (pulssityyppi FM-QCF), mutta niiden huipputaajuus on pohjanlapakkoa korkeampi (37-42 kHz) ja pulssipituus lyhyempi (80-100 ms). Pikkulepakon kaikuluotausäänet eroavat taajuudeltaan ja pulssimuodoltaan muista Suomessa runsaslukuisista lepakkolajeista ja ne on erityisesti spektogrammikuvassa mahdollista sekoittaa lähinnä muihin Pipistrellus-suvun lajeihin (kääpiölepakko, vaivaislepakko).
Ripsisiippa (Myotis nattereri)
Ripsisiippa on yksi harvinaisimmista Suomessa lisääntyvistä lepakkolajeista, joka esiintyy hyvin paikoitellen lähinnä lounaisrannikon sekä Kaakkois-Suomen vanhoissa lehtimetsissä ja jalopuulehdoissa. Ripsisiipan esiintyminen tunnetaan Suomessa huonosti eikä lajin esiintymisalueita ole välttämättä kattavasti dokumentoitu. Ripsisiippa muistuttaa ulkonäöltään muita Suomessa tavattavia pieniä siippalajeja (erityisesti vesisiippa ja eri viiksisiippalajit).
Lajilla on melko pitkät korvat ja punertava naama. Selän turkki on harmahtavanruskea ja vatsa kauniin valkea. Häntäräpylässä on ripsimäisiä karvoja, joista laji on saanut nimensä. Ripsisiippa suosii reheviä ympäristöjä. Laji on luokiteltu Suomessa erittäin uhanalaiseksi.
Lampisiippa (Myotis dasycneme)
Lampisiippa on suurikokoinen siippalaji, joka saalistaa vesisiipan tapaan usein vesistöjen ja vesireittien päällä. Suomessa lampisiippa on levinneisyydeltään kaakkoinen laji, josta on tehty havaintoja vain Etelä-Karjalasta ja Kymenlaaksosta. Käyttäytymiseltään lampisiippa muistuttaa vesisiippaa mutta se on kooltaan suurempi ja sen lentotapa vesisiippaa suoraviivaisempi. Lampisiipan kaikuluotaukselle ovat tyypillisiä muita siippalajeja pidemmät, venytetyt pulssimuodot, joita lampisiippa käyttää melko säännöllisesti ainakin vesistöjen päällä saalistaessaan. Vaikka lampisiipan tietyt pulssimuodot onkin usein mahdollista tunnistaa, on lajin kaikuluotausäänet välillä haastava erottaa erityisesti vesisiipasta mutta ajoittain myös pohjanlepakosta. Tästä syystä lampisiippahavainnot tulisikin aina pyrkiä dokumentoimaan esim. äänittämällä.
Isolepakko (Nyctalus noctula)
Isolepakko on Suomessa eteläinen laji, jonka säännöllinen levinneisyysalue rajoittuu Baltian maihin ekä Etelä- ja Keski-Ruotsiin. Suomessa isolepakko on pääasiassa harhailija, joita havaitaan kuitenkin vuosittain erityisesti lounaisrannikolla sekä Ahvenenmaalla. Isolepakko on avointen elinympäristöjen laji, joka saalistaa pääasiassa puoliavoimilla kosteikkoalueilla sekä metsä- ja maatalousalueiden reunoilla. Isolepakon kaikuluotausäänet ovat kapeakaistaisia ja niiden huipputaajuus vaihtelee yleensä 18-20 kHz. Saalistaessaan isolepakolle on muiden Nyctalus-suvun lajien tapaan ominaista pulssien huipputaajuuksien vuorottelu, jossa matalat pulssit ovat yleensä 18-22 kHz ja korkeammat 24-27 kHz tasolla. Eri taajuisten pulssien vuorottelu on erityisesti vanhemmissa heterodyne-detektoreissa mahdollista erottaa ”blip-blop” -tyylisenä äänen korkeuden vaihteluna.
Kimolepakko (Vespertilio murinus)
Kimolepakko on Suomessa nykytiedon mukaan säännöllinen harhailija, jota tavataan erityisesti etelä- ja lounaisrannikolla. Lajin lisääntymisestä Suomessa ei kuitenkaan ole tuoreita havaintoja, vaan laji tavataan nykyisin lähinnä loppusyksyn akustisissa seurannoissa. Helsingin alueelta kimolepakoita on viime vuosina löydetty vuosittain rakennuksista, mikä saattaa viitata lajin talvehtimisiin/horrostamiseen kaupungin alueella. Lajin säännöllisiä horrostamispaikkoja ei kuitenkaan ole vielä löydetty. Kimolepakon kaikuluotausäänet muistuttavat pohjanlepakkoa mutta ovat sitä matalampia lajin huipputaajuuden vaihdellessa yleensä 22-24 kHz. Pohjanlepakkoon verrattuna kimolepakko on kaikuluotausääniltään hitaampi (pulssivälit yleensä yli 300 ms) eikä laji erityisesti avoimessa elinympäristössä yleensä nouse yli 24 kHz. Peitteisessä elinympäristössä kimolepakko voi kuitenkin käyttää myös em. korkeampia taajuuksia, jolloin on mahdollista sekoittaa pohjanlepakkoon. Suomessa kimolepakon erottaminen pohjanlepakosta voi tästä syystä olla ajoittain ongelmallista. Kimolepakon sosiaaliääni on poikkeuksellinen ja laji on siitä helppo tunnistaa. Yleensä kimolepakon sosiaaliääniä on mahdollista kuulla erityisesti lajin soidinaikaan loppusyksystä. Suomessa kimolepakon sosiaalitrillejä on dokumentoitu vain yksittäin, mutta esimerkiksi Baltian maissa niitä havaitaan säännöllisesti mm. kaupunkien keskustoissa.
Vaivaislepakko (Pipistrellus pipistrellus) ja kääpiölepakko (Pipistrellus pygmeus)
Vaivaislepakko ja kääpiölepakko ovat Suomessa sukulaislajiaan pikkulepakkoa merkittävästi harvalukuisempia ja ja niiden esiintyminen on Suomessa hyvin satunnaista. Kääpiölepakkoa tavataan Suomessa hyvin harvalukuisena lähinnä lounaisrannikolla ja saaristoalueilla, jossa sitä on havaittu lähinnä maastossa pidetyillä passiiviseurantalaitteilla. Vaivaislepakon esiintyminen on Suomessa huonosti tiedossa ja jopa lajin esiintyminen Suomessa on kyseenalaista. Käsidetektorilla niin vaivais- kuin kääpiölepakonkin löytäminen on hyvin harvinaista ja potentiaaliset laji- ja äänihavainnot tulisikin aina pyrkiä dokumentoimaan kameralla tai äänittävällä detektorilla. Sekä vaivais- että kääpiölepakon kaikuluotausäänet muistuttavat pikkulepakkoa, mutta niiden huipputaajuudet ovat korkeampia (vaivaislepakko 43-49 kHz, kääpiölepakko 49-55 kHz). Pipistrellus-suvun lepakoiden taajuuksien on tutkimuksissa kuitenkin havaittu vaihtelevan ja niissä esiintyy lajien välillä huomattavaa päällekkäisyyttä. Kaikki Pipistrellus-suvun lepakkolajit käyttävät tavanomaisten kaikuluotausäänien ohella säännöllisesti erilaisia sosiaaliääniä, jotka eroavat lajien välillä kaikuluotausääniä enemmän toisistaan.
Etelänlepakko (Eptesicus serotinus)
Etelänlepakosta on tehty vain muutamia havaintoja.
Rusoisolepakko (Nyctalus noctula)
Mopsilepakko (Barbastella barbastellus)